Metsänvartijan talosta Valtionhotelliksi

FullSizeRender(2)

***

Punkaharjun matkailu käynnistyi toden teolla 1840-luvun puolivälissä, jolloin kruununpuiston pohjoinen metsänvartijan talo valmistui. Talossa oli kolme huonetta matkailijoille, ja siitä muodostui laajennusten jälkeen Valtionhotelli ja nykyinen Hotelli Punkaharju.

Vuonna 1843 valtion kruununpuistoksi perustetulle Punkaharjulle valittiin kaksi metsänvartijaa, joiden tehtävänä oli valvoa harjualuetta. Molemmille rakennettiin talot, toiselle harjun eteläpäähän ja toiselle pohjoispäähän vuonna 1845. Eteläisen talon nimeksi vakiintui vähitellen Kipunavahdin talo. Nimensä mukaisesti talossa asuvan metsänvartijan piti vahtia, ettei harjun sivuitse kulkeneiden höyryjunien kipinöistä syttynyt metsäpaloja.

Kolme huonetta metsänvartijan talossa

Pohjoisen metsänvartijan talon piirustukset vahvistettiin Intendentin konttorin johtajan E.B. Lohrmanin allekirjoituksella vuonna 1844. Se oli hieno sveitsiläistyylinen keltaiseksi maalattu koristeellinen rakennus, joka oli maiseman ohella toinen tärkeä Punkaharjun vetonaula. Rakennuksessa oli kolme matkailijoille tarkoitettua huonetta. Sen tornista matkailijat saattoivat hyvin tarkastella harjun ylitse avautuvia Pihlajaveden ja Puruveden komeita maisemia. Sieltä myös metsänvartija tähysti mahdollisia metsäpaloja.

Matkailijoita varten metsänvartijan taloon hankittiin vieraskirja, jonne jokaisen kävijän piti kirjoittaa nimensä, kotipaikkansa ja kansallisuutensa. Allekirjoitusten perusteella voidaan todeta, että vuonna 1845 Punkaharjulla kävi 76 ja seuraavana vuonna 180 matkailijaa. 1850-luvulla metsänvartijan talossa yöpyi noin 120 ihmistä vuodessa. Tasainen kasvu alkoi 1860-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä parhaimpaan matkailuaikaan metsänvartijan talo ei enää kyennyt majoittamaan kaikkia halukkaita, jotka joutuivat yöpymään Laukansaaren ja Tuunaansaaren talonpoikien kodeissa.

Valtionhotelli

Lehdistössä kiinnitettiin huomiota Punkaharjun vaatimattomiin majoitusoloihin, ja Suomen senaatille tehtyjen anomusten jälkeen 1878 Aleksanteri II antoi luvan pohjoisen metsänvartijan talon laajentamiseksi varsinaiseksi hotelliksi. Rakennustyöt aloitettiin välittömästi, ja hotelli valmistui seuraavana vuonna. Siitä tuli kaksikerroksinen, ja siinä oli kymmenen uutta huonetta. Hotellin tornin ympärille rakennettiin kolme ”katseluylistä” eli parveketta, ja mäntymetsän lävitse avattiin niin sanottuja näkemälinjoja maisemien avartamiseksi. Näkemälinjoja hakattiin myös Runebergin kummulta Puruveden ja Pihlajaveden suuntiin.

Palveluiden parantuminen merkitsi myös matkailuvirtojen kasvua. 1880-luvun puolivälissä Valtionhotellissa yöpyi jo tuhat matkailijaa vuodessa, ja ripeä kasvu tarkoitti pian myös sitä, että hotelli osoittautui liian pieneksi. Sitä jouduttiinkin laajentamaan kahteen otteeseen 1890-luvulla: talon pohjoispuolelle rakennettiin kymmenen uutta hotellihuonetta, tilava ruokasali ja uusi keittiösiipi. Eteläpäähän rakennettiin terassi.

Punahussila ja Keisarinnan huvila

Hotellin valmistuttua metsänvartijan ja majatalonpitäjän toimet erotettiin toisistaan. Kruunu vuokrasi hotellitoiminnan ulkopuoliselle yrittäjälle, ja metsänvartijalle rakennettiin rinteeseen Valtionhotellin alapuolelle oma talo. Rakennusta kutsuttiin värityksensä mukaisesti Punahussilaksi, joka savolaisten suussa vääntyi tietenkin Punahuussilaksi.

Hotellin laajennukset eivät edelleenkään riittäneet tyydyttämään majoitustarvetta. Tästä syystä 1898 senaatti päätti rakennuttaa erillisen sivurakennuksen, joka rakennuspiirustuksissa kulki nimellä Villa Punkasyrjä. Se kuitenkin syrjäytyi salaperäisemmällä nimellä Keisarinnan huvila. Nimi on jäänyt arvoitukseksi, sillä Punkaharjulla ei ole vieraillut ainoatakaan keisarinnaa eikä ole tiedossa, että tällaista matkaa olisi edes suunniteltu.

Huomattava osa matkailijoista oli venäläisiä, jotka tulivat Punkaharjulle joko höyrylaivoilla, hevospelillä tai vuodesta 1906 lähtien rautateitse. Venäjällä julkaistiin Suomea koskevia matkaoppaita, joissa Punkaharju oli näkyvästi esillä. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 tyrehdytti tämän matkailijavirran, ja Valtionhotellin majoitustoiminta joutui vaikeuksiin, josta se elpyi vasta 1920-luvulla kasvaneen kotimaanmatkailun myötä.

Aleksanteri I ja Punkaharjun suojelu

Punkaharjun luonnonsuojelun historia lasketaan alkaneeksi Venäjän keisari Aleksanteri I:n käynnistä Punkaharjulla kesäkuussa 1803. Alueen suojelu vakiintui 1840-luvulla, jolloin Punkaharjusta tehtiin kruununpuisto, ja sinne rakennettiin kaksi metsänvartijan taloa, joista pohjoinen talo on Hotelli Punkaharjun historiallisesti vanhin osa. Lain voiman luonnonsuojelualue sai tammikuussa 1991.

Punkaharju oli liitetty Venäjän keisarikuntaan Turun rauhassa 1743, ja valtakunnan raja kulki sen läheisyydessä Puruveden Enanselällä. Kesäkuussa 1803 Aleksanteri I tarkasti Viipurin kuvernementin sotilaallisesti tärkeät kohteet, ja Punkaharjulle hän saapui Savonlinnan suunnasta. Perimätiedon mukaan keisari seurueineen lounasti harjulla nykyisen Runebergin kummun vieressä sijaitsevassa notkelmassa. Tarkastettuaan harjualueen puolustuslaitteet ja pienen varuskunnan Aleksanteri jatkoi matkaansa Parikkalan kautta Sortavalaan.

Suojelupäätös

Punkaharjulla keisari määräsi, ettei alueella saanut enää hakata puustoa ja että kaskeaminen oli lopetettava. Kirjallista vahvistusta suojelupäätöksestä ei ole säilynyt, eikä keisarin motiiviakaan tunneta. Todennäköisin selitys liittyy kuitenkin liikenteellisiin syihin. Puuttoman harjun laella kulkeva maantie oli vaarallinen, ja kaiteettomana se saattoi olla vaunuilla kulkeville jopa hengenvaarallinen. Muutamat 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla Punkaharjulla liikkuneet matkailijat olivat todenneet saman asian: harjun laella sinne tänne kääntyilevällä tiellä oli oltava erittäin varovainen, ettei vahingossa suistunut vaunuineen alas jyrkänteeltä.

Sama motiivi paljastuu Rantasalmen kihlakunnan kruununvouti Zachris Castrénin senaatille tekemässä isojakovalituksesta vuodelta 1840. Liikenneturvallisuuden vuoksi Punkaharjun puustoa ei saanut hakata, ja valituksessaan Castrén muistutti myös Aleksanteri I:n tekemästä suullisesta suojelupäätöksestä. Hän ehdotti harjualueen lunastamista valtiolle ja sen suojelemista metsätuhojen estämiseksi. Eräiden aluejärjestelyjen jälkeen Punkaharjusta tuli kruununpuisto keisari Nikolai I:n julistuksella vuonna 1843.

Sianselkäharjanne

Punkaharjun venäjänkielinen nimi on Svinnyi hrebet eli Sianranka, ja se esiintyy useissa vanhoissa venäläisissä kartoissa ja matkakuvauksissa. Harjun korkeimpien kohtien ”sianselkämäisyydestä” ei nykyään enää saa selvää käsitystä, sillä sen laella kulkevaa kapeaa tietä on useampaan kertaan levennetty ja tasoitettu. Savonlinnan ja Parikkalan välinen maantie kulki Punkaharjun kautta vuoteen 1975 saakka, jolloin nykyinen Laukansaaren kautta kulkeva valtatie 14 otettiin käyttöön. Harjulla kulkenut raskas liikenne aiheutti erityisesti talvisin vaaratilanteita, eikä henkilövahingoiltakaan vältytty.

Luonnonsuojelualue

Laki Punkaharjun luonnonsuojelualueesta astui voimaan tammikuussa 1991. Suojelualueen pinta-ala on 679 hehtaaria, joista maa-alueita on 192 hehtaaria ja loput valtion vesialuetta. Lain ansiosta Punkaharju suojeltiin tehostuvaa rakentamista ja muita maankäytön uhkia vastaan. Samalla sen rooli luonnonsuojelualueena määriteltiin ensimmäisen kerran. Silloinen Metsäntutkimuslaitos laati luonnonsuojelualueelle hoito- ja käyttösuunnitelman, joka vahvistettiin ympäristöministeriössä vuonna 1994. Punkaharjun kansallismaiseman arvorakennukset, myös Hotelli Punkaharju, oli suojeltu vuonna 1985 annetulla asetuksella.

Hoitosuunnitelman tarkoituksena on Punkaharjun säilyttäminen tuleville sukupolville, mikä käytännössä tarkoittaa järvimaisemaan peilautuvaa pilarimännikköä. Huoli maiseman umpeutumisesta on saanut harjun nykyisen omistajan eli Metsähallituksen laatimaan uuden käyttö- ja hoitosuunnitelman, jonka olennaisena osana ovat aikaisempaa laajemmat maisemahakkuut. Keskeisimmillä maisemapaikoilla Hotelli Punkaharjun ja Runebergin kummun tuntumassa puustoa onkin viime vuosina poistettu näkymien avaamiseksi.

Lomalla Kaarnaniemessä

FullSizeRender

***

Jatkosodan aikana vuonna 1942 Valtionhotellin alapuolelle Kaarnaniemeen rakennettiin 15 yksinkertaista mökkiä sotaleskien tai haavoittuneiden sotilaiden perheiden lomanviettoa varten. Nämä legendaariset Kaarnaniemen lomamökit ovat vuosien varrella olleet monien muutospaineiden alaisia; ne on useaan otteeseen jopa aiottu purkaa pois kansallismaisemaa rumentamasta.

Valtionhotellin ylläpito oli 1920-luvulla siirtynyt Suomen Matkailijayhdistyksen hoitoon. Talvisodassa 1939–1940 ja jatkosodan alussa 1941–1942 hotelli oli puolustusvoimien käytössä, mutta rintaman siirtyminen Itä-Karjalaan vaikutti siihen, että Matkailijayhdistyksen hotellitoiminta saattoi käynnistyä uudelleen.

Lomaliitto

Sotaa edeltäneinä 1930-luvun lopun vuosina edistettiin kansanmatkailua ja katsottiin, että vähävaraisemmillakin perheillä tuli olla oikeus lomanviettoon. Tavoitetta ajamaan perustettiin Lomankäytön keskusliitto, vuodesta 1944 Lomaliitto, joka jatkosodan aikana vuokrasi Valtionhotellin tiloja sosiaalisilla perusteilla toimivaksi lomakyläksi.

Lomaliitto sai yhteistyökumppanikseen Suomen Aseveljien Liiton, jonka tehtäviin kuului myös aseveliperheisiin kuuluvien äitien ja lasten huoltotyö. Liitot päättivät kutsua 500 perheenäitiä lapsineen viettämään kesälomaa Punkaharjun Valtionhotelliin vuonna 1942. Perheet majoitettiin Valtionhotelliin, Keisarinnan huvilaan ja ympäröiviin talousrakennuksiin, ja aluetta ryhdyttiin kutsumaan Punkaharjun lomakyläksi.

Tuulentupa ja 14 muuta mökkiä

Heti ensimmäisen kesän aikana Valtionhotellin ja Keisarinnan huvilan yhteenlaskettu majoituskapasiteetti todettiin liian pieneksi. Rahavaikeuksissa painiskeleva Lomaliitto sai avukseen Aseveliliiton, jonka varoilla Kaarnaniemeen rakennettiin nopeasti kahdeksan lomamökkiä ja myöhemmin vielä seitsemän lisää. Lautarakenteisissa mökeissä oli kaksi huonetta, joista toisessa olivat sängyt ja toisessa pieni keittiö ja ruokailunurkkaus. Mökit saivat viehättäviä nimiä, kuten Kaarnamaja, Honkapirtti, Lintukoto ja Tuulentupa.

Ensimmäisenä vuonna 1943 lomakylä toimi neljä kuukautta ja sinne majoitettiin yli 2 000 äitiä ja lasta. Perheet söivät hotellin ruokasalissa, ja Lomaliitto oli palkannut erityisiä ”lastentätejä”, jotka järjestivät lapsille ohjelmaa äitien levätessä. Vanhemmat retkeilivät harjulla, ja iltaisin koko lomakylä kokoontui yhteisiin illanviettoihin. Monien äitien mukaan loma Punkaharjulla oli tärkeä henkireikä ja auttoi heitä jaksamaan sota-ajan ankaraa arkea.

Valtionhotellin vaikeudet

Tultaessa 1970-luvulle Valtionhotelli, Keisarinnan huvila ja Kaarnaniemen lomamökit rapistuvat. Punkaharjun kunta perusti epävirallisen, joskin varsin arvovaltaisen työryhmän pohtimaan ränsistyvän vetonaulan tulevaisuutta. Yhtenä vakavana vaihtoehtona nähtiin koko ”röttelön” eli Valtionhotellin purkaminen ja kokonaan uuden korkeatasoisemman hotellin rakentaminen lähemmäs rantaa. Saman purkutuomion olisivat saaneet myös Kaarnaniemen mökit.

Työryhmän enemmistö ei kuitenkaan lämmennyt purkusuunnitelmille, vaan hotelli päätettiin remontoida perinpohjaisesti. Työt aloitettiin 1978 museoviraston ja rakennushallituksen valvonnassa. Remontin tuloksena hotellin vesikatto uusittiin, ikkunat vaihdettiin kaksinkertaisiksi ja kaikki sähköt ja viemärit vaihdettiin. Samalla remontoitiin myös Kaarnaniemen pikkumökkejä ja niiden varustelua parannettiin.

Purku-uhka jatkuu

Kaarnaniemen mökit majoittivat vuosikymmenten kuluessa tuhansia varattomia perheitä. Monille lapsille ja nuorille mökkilomasta jäi hyviä muistoja, ja aikuistuttuaan nämä pienet Punkaharjun kävijät palasivat takaisin ja halusivat taas yöpyä omassa vanhassa mökissään legendaaristen muistojen hengessä. Lomanviettäjien joukossa oli myöhempiä kuuluisuuksiakin, kuten esimerkiksi runoilija Pentti Saarikoski.

Rapistunut 50-vuotias mökkikylä joutui purku-uhan alle uudelleen 1990-luvun alussa, jolloin Kaarnaniemi haluttiin palauttaa luonnontilaan. Esitys kuitenkin raukesi, kun selvisi millainen kulttuurihistoriallinen merkitys ja arvo mökeillä oli lopulta ollut. Vuonna 1992 hyväksytyssä harjualueen hoitosuunnitelmassa kuitenkin edellytettiin maisemallisista syistä kahden harjun puoleisen mökin purkamista ja kahden muun siirtämistä kauemmas rannasta. Suunnitelma herätti melkoista huomiota, eikä sitä koskaan toteutettu. Lomaliitto ja sen toimintaa jatkaneet yrittäjät jatkoivat entiseen tapaan pikkumökkien ja niiden läheisyydessä sijainneen rantasaunan vuokraamista. Kaikki 15 Kaarnaniemen mökkiä ovat edelleen käytössä, ja nykyään niitä kutsutaan ”metsähuoneiksi”.

Runebergin ja Topeliuksen kansallismaisema

Punkaharju on innoittanut monia runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita. Tunnetuimpia ovat Johan Ludvig Runeberg ja Zachris Topelius, jotka molemmat kirjoittivat Punkaharjun maisemaihanuudesta. Topeliuksen mukaan Punkaharju oli Suomen kaunein paikka ja kansallismaisema.

Suomalaisen maisemarunouden ja -kirjallisuuden tärkein kohde on ollut kukkulalta avautuva kesäinen järvi-idylli, jonka J.L. Runeberg muotoili Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisessä runossa Maamme. Se on suomalaisen maiseman ja kansan ylistyslaulu, jossa Runeberg langetti tuhansien järvien Suomelle kesäpäivän kultaista valoa. Suomi oli Jumalan lahja, jota suomalaisten tuli rakastaa.

Runeberg Punkaharjulla

Porvoon tuomiokapitulin koulujen tarkastaja J.L. Runeberg vieraili vaimonsa Fredrikan kanssa Savonlinnassa ja Punkaharjulla juhannuksen tienoilla 1838. Fredrikan mukaan hiljaisena kulkenut Runeberg oli ollut liikuttunut Punkaharjun kauneudesta. Runossaan Heinäkuun viides päivä, joka oli omistettu Suomen sodassa vuonna 1809 kaatuneen Joachim Zachris Dunckerin muistolle, Runeberg kiteytti suomalaisen kansallismaiseman peruselementit. Ne olivat kukkulalta aamuvarhain avautuva kesäinen järvimaisema, jossa auringon säteet leikittelivät järven pinnalla ja kuulsivat kultaista valoa koivunlehtien lävitse.

Vänrikki Stoolin tarinoissaan Runeberg ei kuitenkaan nimenomaisesti maininnut Punkaharjua. Sen sijaan vuonna 1867 julkaistussa pienoiskertomuksessa Linnanvangit Punkaharju sai tärkeän roolin paratiisillisena paikkana, jossa kertomuksen päähenkilö, nuori poika, sai juosta villinä ja vapaana, huolia vailla.

Runebergin kumpu

Ensimmäiset maininnat Punkaharjun korkeimman kohdan nimeämisestä Runebergin kummuksi ovat 1860-luvulta. Yleiseen tietoisuuteen nimi tuli kuitenkin vasta kansallisrunoilijan vuonna 1877 tapahtuneen kuoleman jälkeen, jolloin ryhdyttiin rakentamaan erityistä Runeberg-kulttia. Vuonna 1880 Savonlinnan lyseon (=yläalkeiskoulun) entiset oppilaat kokoontuivat harjulla ja päättivät aloittaa varainkeruun muistomerkille, joka pystytettäisiin kummun korkeimmalle kohdalle. Samassa tilaisuudessa lausuttiin Heinäkuun viidennen päivän runoa, ja joku tiesi kertoa suuren Runebergin juuri tällä paikalla kirjoittaneen sen, vaikka näin ei todellisuudessa ollutkaan.

Hanke ei kuitenkaan edennyt, ja vasta kesällä 1939 kummulla paljastettiin muistomerkki, jonka etupuolelle oli kaiverrettu Heinäkuun viidennen päivän runon tärkeä säe Rannalta tältä palasen / maat ihanaista isien / sä näet / nuorukainen. Enää ei ollut tärkeää, oliko Runeberg kirjoittanut runonsa Punkaharjulla. Tärkeää sen sijaan oli se, että Runebergin kummulta avautuva maisema tunnistettiin suomalaisen kansallismaiseman ideaalikuvaksi. Runebergin mielestä Suomen kansallislaulun tekstiksi olisikin pitänyt valita Heinäkuun viides päivä eikä Maamme.

Topelius ja luonnon vihreä ajatusviiva

Vaikka Runeberg ei nimenomaisesti runoillut Punkaharjusta, niin Topelius sen sijaan ylisti estottomasti harjun kauneutta. Vuonna 1875 julkaistussa Maamme kirjassaan Topelius piti sitä Suomen kauneimpana paikkana. Koska Maamme kirjaa käytettiin kansakoulujen lukukirjana 1950-luvulle asti, oppivat suomalaiset tuntemaan Punkaharjun ainutlaatuisuuden ja monet halusivat myöhemmin itse käydä paikan päällä katsomassa harjulta avautuvaa kesäistä järvimaisemaa.

Topelius kirjoitti ensimmäiset Punkaharju-tekstinsä jo 1840-luvun puolivälissä, jolloin hän ei vielä ollut käynyt henkilökohtaisesti todistamassa maiseman ihanuutta. Ensimmäinen vierailu kesällä 1851 osoitti, kuinka haltioitunut Topelius oli näkemästään, ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin hän ihaili vilpittömästi Punkaharjua. Kertomuksessaan Kuninkaan hansikas vuodelta 1863 Topelius kirjoitti kauniin ylistyslaulun Punkaharjun, tuon luonnon vihreän ajatusviivan, kauneudesta.

Kansallismaisema

Runeberg näki Punkaharjun ideaalimaisemana mutta ei käyttänyt runojensa esikuvana vain yhtä tiettyä maisemaa vaan useita. Hän rakensi niistä kansallismaiseman yleisen mielikuvan, jonka jokainen suomalainen tunnistaa edelleen omakseen. Topeliuksen ansioksi on puolestaan luettava se, että hän teki kirjoitustensa avulla Punkaharjun tutuksi koko kansalle.

Topelius kuvasi Punkaharjun kansallismaisemaa kenties kauneimmilla kielikuvilla, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Tummien nukkuvien aaltojen ja kesäöisten läpikuultavien koivujen harju oli kuin matka elämän tiellä, jota pitkin kulkiessa vaihtelivat valo ja varjo, elämä ja kuolema, onni ja suru.

Höyrylaivalla, junalla, autolla

FullSizeRender(1)

***

Punkaharjun saavutettavuuteen on vaikuttanut ennen kaikkea liikennevälineiden kehitys. Kun vielä 1800-luvun puolivälissä Punkaharjulle saavuttiin ensisijassa maanteitse joko ratsain tai vaunuissa, niin 1880-luvulta lähtien paikalle pääsi myös höyrylaivalla. Vuonna 1906 avattiin rautatieyhteys Elisenvaaran ja Punkaharjun välillä, mikä lisäsi merkittävällä tavalla kansallismaiseman ja Valtionhotellin saavutettavuutta.

Olavinlinnan ja Viipurin välinen maantie kulki Punkaharjun kautta. Harjun kummassakin päässä eli Tuunaansalmessa ja Punkasalmessa olivat lossit, jotka varmistivat yhteyden mantereelle. Kesäistä harjua pitkin kiitävät ratsulähetit joutuivat tämän tästä väistämään tiellä hitaasti liikkuvia talonpoikien rattaita ja heidän karjaansa. Ensimmäiset 1840-luvulla saapuneet matkailijat tulivat Punkaharjulle nimenomaan hevospelillä.

Höyrylaivalla Valtionhotelliin

Pihlajaveden höyrylaivaliikenne vilkastui 1880-luvulla, jolloin viranomaiset merkitsivät ensimmäiset laivaväylät Savonlinnan ja Punkaharjun välille. Matkailun kannalta väylillä oli suuri merkitys, sillä tämän jälkeen esimerkiksi Pietarista pääsi Viipurin ja Saimaan kanavan kautta suoraan Savonlinnaan, josta voitiin jatkaa Punkaharjulle joko maanteitse tai sisävesilaivalla. Kaksikerroksisia Saimaan höyrylaivoja ilmestyi yhä useammin myös Valtionhotellin laituriin, josta vossikka kuljetti matkustajat ja heidän tavaransa ylös hotellin pihaan.

Höyrylaiva säilytti varsin pitkään asemansa kilpailussa maantie- ja rautatieliikenteen kanssa. Matalakulkuiset sisävesilaivat risteilivät laiturilta toiselle sokkeloisessa ja paikoin hyvinkin matalassa Pihlajavedessä ja poimivat kyytiin matkustajia ja erilaista tavaraa. Sanomalehtitietojen mukaan Savonlinna–Punkaharju- reitillä kulkivat muun muassa S/S Punkaharju, S/S Heinävesi ja S/S Don Juan.

Elisenvaarasta Punkaharjulle ja Savonlinnaan

Rautatien avaaminen marraskuussa 1906 merkitsi suurta mullistusta Punkaharjun-matkailussa. Nyt esimerkiksi venäläinen turisti saattoi nousta junaan Pietarin Suomen-asemalta, vaihtaa Viipurissa Karjalan-radalle ja matkustaa Antrean kautta Elisenvaaraan ja siirtyä siellä Savonlinnan-junaan. Aluksi yhteys oli vain Punkaharjulle asti mutta helmikuussa 1908 kiskoja pitkin pääsi Savonlinnaan saakka. Vaivalloinen ja hidas höyrylaivamatka Pietarista Saimaan kanavan kautta Savonlinnaan ja Punkaharjulle nopeutui merkittävästi. Myös kotimaanmatkailu sai piristysruiskeen uuden rautatieyhteyden ansiosta.

Punkaharjulle rakennettiin komea Bruno Granholmin suunnittelema jugend-tyylinen rautatieasema. Se kuului niin sanottuun neljänteen asemaluokkaan, mikä määritteli sen koon ja ulkonäön. Sitä hallitsi komea odotussali, ja rakennuksessa toimi alusta lähtien myös postikonttori. Asemarakennuksen viereen valmistuivat asemapäällikön ja -miesten talot. Punkaharjun nimi siirrettiin 1980-luvun alussa Punkasalmen asemalle, ja vuonna 1994 vanha Punkaharjun asema nimettiin Lustoksi viereen rakennetun metsämuseon mukaan.

Liikenne rataosuudella oli alusta alkaen vilkasta, ja tavarajunien lisäksi sillä liikkui päivittäin useita henkilöjunia. Matkailijat siirtyivät asemalta vossikoilla Valtionhotelliin, ja osa jatkoi matkaansa vuonna 1903 avattuun Takaharjun keuhkotautiparantolaan tapaamaan sukulaisia tai ystäviään. Vuonna 1914 avattiin Punkaharjulle toinen hotelli, Hotelli Finlandia, joka oli lyhyen kävelymatkan päässä rautatieasemasta.

Autoliikenteen voitto

Autoliikenne kasvoi 1920-luvulta lähtien tasaisesti. Tiehallitus, jonka vastuulle harjutien hoito kuului, linjasi tien nykyiselle paikalleen 1930-luvun lopulla. Samalla sitä levennettiin niin, että autot saattoivat turvallisesti kohdata toisensa. Valtionhotellin turisteista näihin aikoihin vain muutamat saapuivat lomanviettoon Punkaharjulle omilla autoillaan, suurin osa tuli edelleen junalla tai reittibusseilla. Vasta 1960-luvulta lähtien valtaosa Valtionhotellin matkailijoista saapui Punkaharjulle omilla autoillaan.

Hotellissa kummittelee

Hotelli Punkaharjussa, entisessä Punkaharjun Valtionhotellissa, on kolmella vuosisadalla yöpynyt monenlaisia matkustavaisia, joista muutamat eivät koskaan ole malttaneet kirjautua ulos. Tänäkin päivänä voit kohdata, kuulla, kokea tai tuntea jotakin, jota on vaikea selittää. Genius logi, paikan henki − vai sittenkin vanha upseeri, öiset peseytyjät ja kaunis Gretchen? Älä sano mitään, äläkä kerro heistä eteenpäin, sillä he haluavat yhä jäädä.

Voit joutua väistelemään hotellissa lentävää miekkaa. Hotellin henkilökunta ja vieraat ovat eri aikoina nähneet vanhanaikaiseen sotilaspukuun pukeutuneen arvokkaan herran hotellin käytävillä. Hänen kerrotaan huolehtivan siitä, että rakennuksessa säilytetty vanha miekka pysyy paikoillaan. Jos joku vaihtaa miekan paikkaa, se siirtyy näkymättömän käden kuljettamana aina takaisin entiselle sijalleen. Ehkä upseeri on unohtunut harjulle 1790-luvun venäläisestä varuskunnasta ja asettunut miekkoineen 50 vuoden harhailun jälkeen ensimmäiseen kunnolliseen harjulle rakennettuun taloon?

Entä jos havahdut yöllä veden loiskeeseen? Kyse on hotellin öisistä peseytyjistä. Punkaharjun hotellin siivoojien huoneessa kummitteli nimittäin jatkuvasti joka yö. Kun naiset sammuttivat valot nukkumaan käydessään, alkoi kuulua veden lorinaa. Joku kaatoi vettä kannusta pesuvatiin ja ryhtyi perusteellisesti peseytymään: kasvot, kädet, jalat… jos vain kenellä oli sisua niin kauan kuunnella. Kun siivoojanaiset kieltäytyivät nukkumasta huoneessa enää, lupautui kaksi ruotsalaista viinuria, Bergström ja Sundström, sinne nukkumaan. Aamulla juoksivat viinurit yövaatteissaan keittiöön ja käskivät naisia kiireesti tulemaan yläkerran ovelle katsomaan kahta valkoista miestä, jotka nukkujia peseytymisellään häiritsivät. Naiset eivät kuitenkaan nähneet mitään. Seuraavana yönä Hilja Rinkinen (s. 1918) tarjoutui menemään kummitushuoneeseen. Hän kertoi hartaasti rukoilleensa, ettei Jumala antaisi viattomien ihmisten kärsiä tuntemattomien ihmisten rikosten tähden. Siunattuaan itsensä hän olikin nukkunut hyvin koko yön.

Harjun rinteessä näet todennäköisesti ainakin vilaukselta metsänneidon. Tämä kuvankaunis Gretchen, 17-vuotias vitsanvarpa, helmirihma kaulallaan, istuu ehkä varvikossa katsellen järvelle auringon laskiessa. Tai ehkä hän vaeltaa pitkässä hameessaan, käsikynkässä komean saksalaisen sotilaansa kanssa. Hän on hotellin entisen omistajattaren tytär Kerttu, johon Eino Leinokin loi lempeitä katseita syksyllä 1917. Eivätkä häntä ole myöhempienkään vuosikymmenten miehet voineet unohtaa.